Poikkeustila. Päivä 42.

Maailma on sisätiloissa ihan raiteiltaan. Ulkona kaikki tuntuu yhtäkkiä taas normaalilta. Ihmiset lenkkeilevät, lapset leikkivät, aurinko paistaa, autot kulkevat kaduilla, kaupat on auki, koirat haukkuvat ja tuntuu absurdilta, että maailmassa olisi jotain epänormaalia. Tässähän me olemme kotisaarellamme ja kaikki näyttää siltä kuin aina ennenkin. Taistelemme näkymätöntä vihollista vastaan ja alkaa olla vaikea muistaa sen olemassa oloa.

Kun menen työhuoneelle ja laitan oven kiinni, yhtäkkiä sydänalaani iskee kaihoisa tunne kaipauksesta. Siitä, että palaveriin ei pääse ja pelko, että olen ikuisesti unohdettuna huoneeseeni. Ihmiset tulevat huoneeseen pienen kameran kautta läppärin ruudulle. Näytän kaksoisleukaiselta ja väsyneeltä tietokoneen kuvassa. Onneksi en ole ainoa. Tapaamisia on hyvin harvoin ja uudet asiakkaat on kiven alla. Kollegani ovat siirtyneet väliaikaisduuneihin tai ilmoittautuneet työttömiksi. Kaikki vain tuntuvat odottavan, että mitä tapahtuu ja koska. Mitä me kaikki suomalaiset teemme kesällä?

Harjoitus:

Alkaa aasta ja päättyy ööhön. Kaikki faux calligrafian pienaakkoset. Gemena tarkoittaa pieniä kirjaimia. Nämä ovat minusta helpompia kuin isot eli versaalit kirjaimet. Pysähdy vihkosi äärelle. Lepää arjen vaatimuksista ja hengitä. Anna käden tehdä kirjaimet. Se osaa kyllä. Aina ei suju, mutta harjoitus harjoitukselta kirjaimet sujuvat yhä paremmin.